I'm married to the music for better or for worse.

Oon viettänyt about koko päiväni kuunnellen musiikkia taas vaihteeksi ja oon ihan superkoukuttunut You Me At Sixin Bite My Tongueen, osittain ehkä vierailevan tähden, Oliver Sykesin johdosta. Aloin miettiä, että selitän kohtuu paljon musiikista (täällä oikeasti yritän rajoittaa sitä aina välillä), mutta siis miksipä mä en puhuisi siitä. Tietenkin, tämähän on mun blogini ja mulla on vapaus kirjoittaa mitä huvittaa, mutta kun ihan puhdas faktahan on, että musiikki on aina merkinnyt mulle ihan mielettömän paljon. Tiedostan varsin hyvin, että ilman musiikkia, ja etenkin ilman MCR'ää, oisin varmasti luovuttanut jossain vaiheessa. Nykyäänkin, jos iskee joku masennuskausi (harvemmin mitenkään pahemmin, onneksi), musiikki on ehdottomasti mun pääasiallinen suosta nostajani. Veljeni on ihan tosissaan sitä mieltä, että mun tulisi kuunnella kaikkia tän hetken kuumimpia hittibiisejä, koska ilmeisesti musiikkimakuni on ihan uskomattoman paska, mutta tässä suhteessa me on aina oltu mun veljeni kanssa tosi erilaisia. Miikalla ei oo koskaan oikeasti ollut mitään lempibändiä, ja useamman vuoden ajan hänpä on lähinnä popittanut amispopituksia ja vastaavia. Sellaisen ihmisen on varmasti aika vaikea ymmärtää mua.

Kaiken lisäksi mun kohdallani kyse ei ole aina välttämättä vain musiikista, vaan oikeasti jossain vaiheessa tulee otettua ehkä selvää bändin jäsenistä ja tietenkin katsottua haastatteluja ja kaikkea. Sitä alkaa oikeasti arvostamaan näitä muusikoitakin sen musiikin lisäksi. Vaikka mullakin on ehkä joskus joitain hölmöjä fangirl -momenteja, ei mun elämäni kohokohta olisi päästä koskettamaan jotain mun suosikkimuusikkoani enkä todellakaan haaveile, että mä menisin naimisiin heidän kanssaan tai mitään. En vain ymmärrä sellaista ihan mieletöntä henkilöpalvontaa (tätä on vähän vaikea ilmaista näin kirjoittamalla, mutta siis on tosi hienoa, jos joku arvostaa esimerkiksi muusikkoa, näyttelijää tai vaikka jotain taiteilijaa, kunhan kuitenkin tosissaan ymmärtää, että siis kyseessä on kuitenkin normaali ihminen, ei mikään ylijumala). Bandomit ja fandomit on oikeasti tosi kivoja tiettyyn pisteeseen asti, ja yks loistava asia on muut fanit. Heidän joukosta löytyy tosi paljon samanhenkisiä ihmisiä ja yleensä fandomeissa on kaikkia loistavia "inside -juttuja" plus ihan tosissaan yksi parhaita fanien keksintöjä ikinä on fanfiction. En oo itse koskaan mieltänyt sitä oudoksi tai sairaaksi, lähinnä vain kirjallisuudeksi internetissä ja ficcejäkin löytyy tosi monenlaisia, kaikki ei oo onneksi sitä yhtä ja samaa pornoa (koska tykkään oikeasti lukea hirveetä draamaa ja tällaista). 

Aloin miettiä vähän liikaa, että mitä oon jo kirjoittanut ja hukkasin täysin mun ajatuksista kaiken, mitä mun vielä piti sanoa, jes.
Mutta siis tosiaan, mulle musiikki on vähän kuin paras ystävä, se merkitsee mulle melkein enemmän kuin mikään muu. Mun tilanteessani sen suunnilleen vastaa mulle uskontoa, ja tiedän, että jos sattuisin jossain elämänvaiheessa jostain syystä kuuroutumaan, ei mistään tulis enää hitto vie mitään.

Istuskelen edelleen koneella, vaikka pitäisi aamulla herätä serkun rippijuhliin. Ahdistaa ihan mielettömästi ihan pelkästään mun asuni vuoksi, en oo pukenut mekkoa minnekkään sitte mun omien rippijuhlieni eikä sekään ollut silloin mitenkään juhlallinen. Nyt ei sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin valita mekko ja juhlakengät. Tuntuu, niinku yrittäisin olla jotain ihan muuta, kuin oikeasti olen, vihaan käyttää mekkoja ja hameita. Vaateahdistukset. <3