Jossain on kai vielä joulu

Viimein on taas se joulu, jota on tullut odotettua kauan. Aika erikoista, miksi joulua pitää aina odottaa niin hullun lailla ja sen saapuessa eihän se niin erikoinen päivä ole. Kuitenkin tulee onneksi vietettyä normaalia enemmän aikaa perheen kanssa (ja saa lomaa kavereista :''D - tää oli vitsi) 

Meillä joulu on ollut aina siitä spessu, ettei sitä vietetä kotona. Me himmataan päivä isän kotitalossa, jossa on meidän kanssa muutama muu sukulainen. Tällä kertaa hieman harmittaa ettei tunnu fiilis täysin mukavalta - sairastuin uudestaan flunssaan juuri aiemmasta parannuttuani. En edes voi ymmärtää, miksi. D;

Joululaulut ovat osaltani olleen tänä vuonna Leevi and the Leavingsia - ei kovin iloisia siis. Niissä kappaleissa on kuitenkin mielestäni huomattavasti enemmän tunnelmaa kuin perus Petteri Punakuonossa ja vastaavissa. Enkä voi sietää uudempia joululauluja. Englanninkielisistä ei edes puhuta.

Ennen joulua Piipan poikakaveri tuli briteistä ja innostuimme mäenlaskuun. En edes muistanut kuinka hauskaa se on. En myöskään kyllä muistanut, kuinka raskasta on sen mukavan laskun jälkeen kavuta ylös - ei ollut astmakohtaus kaukana. Suosittelen kaikille kuitenkin lähtöä pulkkamäkeen, koska onhan se niiiiiin suomalaista, mukavan lapsenmielistä ja hauskaa. Menen kyllä uusiksikin!

Viettäkää te mukava joulu, missä ikinä olettekin! :)

I'm medicated, how are you?

Viime päivät on menneet sairastelun parissa, josta nautin suuresti. Koulustakin täytyi olla pois putkella kolme päivää, sillä perjantaina juhlimme Piipun ylioppilaaksi pääsyä ja maanantain sekä tiistain makasin kotona. The Sims 3 on ollut ystävä.

Viime aikoina olen innostunut yllättävän paljon "uusista" leffoista ja sarjoista.                    
Brittikomediasarja 80-luvun alusta, The Young Ones aka Älypäät on ollut todella virkistävää viihdettä, eikä sarja ole vaatinut liikaa miettimistä. Sellaista aivot narikkaan -touhua, jota usein kaipaan. Alla on pientä hajotusta aiheuttanut kuva sarjan päähenkilöistä.

Fargo on taasen uudehko 10-osainen amerikkalaissarja, josta kiinnostuin lähinnä Martin Freemanin vuoksi. Loppujen lopuksi Fargossa oli niiiin paljon kaikkea muutakin loistavaa, ja suosittelenkin ehdottomasti sarjaa kaikille (mikäli ei sitten ole täysin heikkohermoinen, sillä kauden aikana tapahtuu yksi jos toinenkin murha). Sairaspäivinäni maratoonailin tän mielissäni loppuun. Sen enempää spoilaamatta lopuksi en voinut todeta kuin "ei nyt helevetti."

Mitä leffabongailuihin tulee, olen poikkeuksellisesti innostunut naispääosista/naisista kertovista elokuvista. Mun leffamakuni on vähän omalaatuinen, en tiedä voisiko sitä kenties kutsua indievivahteiseksi.
       Innostuin Piipun leffavalinnan jälkeen täysin elokuvasta Vuosi nuoruudestani (= Girl, Interrupted). Olen jotenkin karttanut Angelina Jolien leffoja henkeen ja vereen, mutta tällä kertaa jopa lähes unohdin hänen näyttelevän suosikkihahmokseni noussutta Lisaa. Ehkä - siis tosissaan vain EHKÄ - voin alkaa katsomaan kyseisen näyttelijättären muitakin leffoja.
Anyway, elokuvan aihe (mielisairaudet) oli kuvattu tällä kertaa ehkä hieman toisin kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Tykkäsin ihan valtavasti.
        Toinen todella loistava Netflix -löytö oli Adelen elämä (La vie d'Adèle/Blue Is the Warmest Color). Elokuva kesti kolme tuntia ja oli täysin ranskankielinen - ei todellakaan siis kuulosta miltään mitä itse katsoisin. Tarina pyöri pääosin tyttörakkauden ympärillä, joka oli toki omasta mielestäni loistavaa, mutta kiinnitin myös valtavasti huomiota siihen, kuinka erilainen elokuva oli verrattuna muunmaalaisiin leffoihin. Ihan vain hyvällä tavalla. Suunnilleen rakastuin tähän sinitukkaiseen Emmaan näiden kolmen tunnin aikana. :D

Olen kamala ihminen ja etsin kuvan Googlen kuvahausta. 

Unirytmi on heittänyt kuperkeikkaa jälleen. Jonkin aikaa olen lähes täysin valvonut yöt, mitä nyt tulee pari tuntia nukuttua sinne tänne. Yllättävän hyvin olen silti jaksanut ainakin vielä. Odotankin sitten todella innolla tämän kostautumista, sillä vielä ainakin on vaihe, jolloin päivisin ei väsytä, eikä iltaisinkaan. Hädin tuskin yöllä. Ihmiselämä on toisinaan hämmentävää.

Tässä teille vaihteeksi tällainen uusien innostuksieni esittelyteksti. Suosittelen kyllä oikeastaan jokaista vähääkään kiinnostunutta tutustumaan näihin leffoihin ja sarjoihin, sillä ainakin omaa elämääni ne ovat viihdyttäneet suuresti.

There's a million ways it could go

Kyllä oli viikonloppu. Perjantaina oli hauskaa tiettyyn pisteeseen asti, kunnes aivan ilman varoitusta päädyin halailemaan vessanpyttyä muutamaksi tunniksi. Lauantai tuntui sunnuntailta, mutta maratoonasin sentään 80-luvun brittiläistä komediasarjaa The Young Ones. Nyt kaikki jaksot ovat paria vaille katsottuna. Sunnuntaina koin bensavalon tuomaa suurta tuskaa, hajotin auton roikan sekä ajastinkellon ja tuskastuin maailmaan. Voisi melkein sanoa, että onneksi on maanantai. Siitä huolimatta, että rahatilanne on mikä on, ja koulussa pitäisi pystyä kulkemaan. Eiköhän asiat silti järjesty. Opinto-/matkatukipäivää odotellessa...

Tällä hetkellä koulunkäyntiin on lukeutunut paljon koodausta, joka on kyllä palkitsevaa, mutta vähän liiankin tarkkaa hommaa. Yllä on kaunis kotisivusuunnitelmani, jonka tekemiseen kulutin hyvin paljon aikaa (not) ja josta olen erittäin ylpeä (not). En kuitenkaan halua sivuista kovin monimutkaisia, sillä tykkään itse simppelistä lookista. Oli siis aika selvää, millaiset sivut suunnittelen. Tällä hetkellä omani ovat vielä kaikkea muuta kuin tuollaiset, sillä olemme vielä aika alkupisteessä siitä huolimatta, että tunteja on ollut jo useita. Linkin saatte, kunhan on sen aika. Opettaja tässä juuri totesikin minulle, että ensi vuonna sitten voidaan haudata Blogger. :D

Tuo yllä nähtävä saatananpalvojalook on erään vapaapäivän tylsyydenpurkua. Syy, miksi kaikki kuvat ovat kännykkälaatua on se, ettei oikeaan kameraan ole tullut muutamaan päivään tartuttua. Toivottavasti pikaisesti pääsen kuitenkin taas senkin pariin, pitäisi vain löytää ensin laturin johto. Oon kuitenkin muokkaillut kuvia aika ahkerasti, mutta ne löytyvätkin kotia. Lopputuloksia on toki mahdollista nähdä täällä blogissa myöhemmin.

Don't leave me here to pass through time without a map or road sign

Jakso tuntuu jotenkin aiempaa raskaammalta, jo nyt. Johtunee siitä, että kaikki tunnit menevät kameroiden ja tietokoneen parissa. Pari päivää taaksepäin koin uskomattoman loppuhuipennuksen pienelle (mutta jatkuvalle) väsymykselleni. Tuntui täydeltä burnoutilla, lähes itkin siivotessani kaninhäkkiä. Väsytti vain niin paljon, silmiä kirvelsi ja laahustin haukotellen paikasta toiseen. Oli vain pakko päästä nukkumaan. Olenkin alkanut pohtia, etten taida kyetä normaaliin klo 8-16 työhön, sillä en varmasti tule koskaan olemaankaan aamuihminen. Onneksi media-alaan kuuluvat ammatit eivät välttämättä ole sellaisia, tosin on paljon kyse siitä, työskenteleekö graafisella vai tapahtumien parissa.

Aloitimme Jarkon kanssa himobodauksen - toisin sanoen olemme käyneet huimat kaksi kertaa salilla. Tarkoituksena tästä olisi kuitenkin tulla tapa, ja tällä kertaa tunnun itsekin olevani enemmän tosissaan kuin koskaan aiemmin. Siltä myös tuntuu, mikäli lihaksilta kysytään. Lupaan infota siitä, epäonnistummeko täydellisesti. Viikonloput ovat ns. vapaa-aikaa, joten tuleva viikonloppu hieman jännittää.

Tänä aamuna aloin miettiä syvällisiä. Sitä, kuinka tunnen oloni ja itseni paljon tyhmemmäksi kuin ennen. Kuin olisin vajonnut ÄO-taulukolla vähintään sen kymmenen lukua alaspäin. Enkä halua sitä. En ehkä koskaan ole ollut mikään valtavan intellektuelli ihminen, mutta ihan yleisfiksu. Kuitenkin tuntuu, etteivät ihmiset saa sitä kuvaa minusta - ainakaan enää. Tahtoisin alkaa jälleen lukemaan yhtä paljon kuin ennenkin (tai edes saada edes yhden kirjan luettua tänä vuonna) ja elää vähän enemmän sitä nörttielämää, jota elin ennen. Nykyisin päivät menevät hukkaan eikä tule tehtyä mitään. Ainakaan mitään kehittävää. Tästä opiskelusta olen kuitenkin onnellinen, sillä pitkästä aikaa oppii kunnolla jotain uutta ja omalle kohdalleni myös hyvin hyödyllistä. Ai niin, mitä kirjoihin tulee olisi kiva, jos en taas lukisi vain Harry Pottereita. Voisi vähän laajentaa maailmankuvaa.

PS. Haluan jakaa teillekin tämänhetkisen suosikkibiisini, Placebon Kings of Medicine. Vaikka en ehkä kokisikaan suurta henkilökohtaista valaistumista lyriikoiden suhteen, pidän biisistä paljon ja tykkään muun muassa äänen "nostoista", mikäli tämä nyt käy jotenkin järkeen.

Trying my best not to forget

Väsyttää. Tai vähintäänkin tympii. Joka päivä. Mutta illalla ei sitte koskaan väsytäkään ja sama toistuu. Koulussa sentään kutominrn on pitänyt hereillä, jonka vuoksi kaksi huivia onkin nyt valmiina ja kolmaskin valmistumassa kovaa vauhtia. Pian mulla onkin kunnon huiviarsenaali, ehkä tungen niitä ihmisille jouluna pakettiin. Ai niin, kyse ei ole siis masennuksesta tai stressistä, sen tiedän. Tämä menee lienee kohtuu pian ohi.

Musiikin suhteen fiilikseni ovat olleet pitkästä aikaa "omassa musiikissa", vielä kaiken lisäksi siinä vanhemmassa kastissa. Kyse on siis bändeistä, joita olen kuunnellut joko yläasteella, kenties jo ennen sitä. Placebo, The Killers, Muse, 30 Seconds to Mars... Nostalgiamusiikki on aina sitä parasta. Se herättää aivan erilaisia fiiliksiä, ja laulujen mukana hoilailu onnistuu vielä vuosienkin jälkeen.

Kotona uudet asukkini puput pieksevä toisiaan vähintäänkin ahkerasti. Oon käsittänyt, että kyse on kuitenkin valtataistelusta, eikä mistään normaalista poikkeavasta. Nimetön pupu on niin ujo, että säälittää, ja oonkin ollut erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon kanit ääntelevät verrattuna moniin muihin eläimiin. Ujo pupu siis on muun muassa surkeana vikissyt, mutta rauhoittunut silittäessä. Pitää vain toivoa, että tää toisiaan kohtaan agressiivinen käyttäytyminen loppuu mahdollisimman pian, sillä se ärsyttää itseänikin - etenkin öisin. Pyyhe häkin päällä ja oma kännykkädatisteluni pimeydessä saa ne kuitenkin rauhoittumaan hieman. Kai tästä jotain vielä tulee.

Koulussa koin kyllä tänään lähinnä epäonnistumisen fiiliksiä, koska urheilukuvaus. :)) Saa nähdä, saanko ainuttakaan onnistumaan, sillä tarkennus kusee aina. Poikkesinkin hieman siis aiheesta ja kuvailin vain huvikseni. Erityisen mieltynyt olen mustavalkokuviin, niissä on jotain sielukkuutta, jonka värit vievät usein kokonaan. Valokuvaus on onneksi alkanutkin nyt jälleen tuntumaan omalta harrastukselta.

Reunalla kaunis on maailma

Vuosikausia olen halunnut pupun. Ihan lapsesta asti, jos totta puhutaan. Eräässä vaiheessa toive toteutui, mutta onni loppui lyhyeen, sillä Helmin tie tuli päätökseen julmalla tavalla. Kun taas on haaveiltu kanista ainakin se viisi vuotta, oli ehkä jo aikakin hankkia uusi pupu. Tällä kertaa saammekin puhua monikosta puput. Toinen sisaruksista on saanut nimen Harmi, ja tämä otus esiintyykin postauksen kuvissa. Vielä nimetön sisko on ulkonäöltään lähes identtinen, mutta sen turkki on kuitenkin Harmin turkkiin verrattuna pörröisempi ja pehmeämpi. Tämä tulee varmasti helpottamaan tunnistamisen suhteen. Tällä hetkellä pupujen erottaminen toisistaan on ollut kuitenkin erittäin helppoa, sillä tämä nimetön pupu on viettänyt kaiken aikansa piilossa minulta. Aina mennessäni häkinkin luo neito juoksee vauhdilla koppiin. :D Hyvin osaavat kuitenkin olla sylissä, ja eiköhän nuo muutenkin totu minuun sekä kaikkeen muuhunkin tässä (lähi?)tulevaisuudessa. Tänään eivät raukat vielä uskaltaneet edes tulla häkistä ulos, vaikka pidin luukkua auki useamman tunnin. Kyllä se tästä!

Pahoittelen purua kanin silmäkulmassa. Ei näytä kovin siistiltä, mutta mulla oli vaikeuksia saada minkäänlaisia kuvia koko otuksesta.

Tämä päivä on tuntunut monella tapaa turhalta. Kun toisaalta sitten ajattelee, sain viimein aloitettua pienen kirjoitusprojektin, joka on suuri edistysaskel - ainakin itselleni. Myös valokuvien muokkausta tuli harjoiteltua, mikä on ehkä ihan hyvä näin vapaa-ajallakin. Alla näette ne varsinaiset tekeleet, sillä pupukuvista yritin vain saada vähän ihmismäisempiä.

Tuntuu, että viime päivinä on tullut pohdittua paljon elämän eri mysteereitä. Aina toisinaan liian syvällisten asioiden pohtiminen ei kuitenkaan ole kovin hauskaa. Muutenkin päivät ovat olleet täyttä perseilyä ja epäonnistumista toisensa jälkeen. Onneksi kuitenkin viime aikoina iltoja ovat piristäneet muun muassa Piipun kanssa vietetyt leffaillat kutomisen kera. Tähän mennessä olemme ehtineet katsoa Hohdon, Maissilapset, A Fantastic Fear of Everythingin ja aloittaa Junon. Kingin tarinoihin perustuvat elokuvat ovat muodostuneet jonkinlaiseksi harrastukseksi. Muun muassa juuri nämä kaksi mainittua - Hohto ja Maissilapset - sopivat mielestäni myös ihmisille, jotka eivät varsinaisesti välitä kauhusta, En itse ole todellakaan mikään kauhun ystävä, mutta vanhempia leffoja oikeastaan jopa tykkään katsoa, sillä ne saattavat naurattaakin, eivätkä ole yleensä kovin pelottavia. Nykykauhua en katso vieläkään.
A Fantastic Fear of Everythingin päädyin jokin aika katsomaan, koska sen pääosaan on valittu itselleni mm. Hot Fuzzista ja Shaun of the Deadista tuttu Simon Pegg. Suosittelen kyllä ehdottomasti penkomaan leffan esimerkiksi Netflixistä, jos hieman erilainen komedia kiinnostaa.
Juno taas on mun hyvän mielen elokuvani. Sen näyttelijäkaarti on todella hyvä (esimerkiksi Michael Cera lukeutuu kyllä suosikkeihini), ja pidän elokuvan hengestä aivan valtavasti. Katson tän leffan yleensä jos mulla on ollut huono päivä, tai ollessani sairaana.
Ei ollut varsinaisesti tarkoitus mainostaa elokuvia, mutta tässä nyt huomaamattani kävi niin. :)

 Nämä kuvat ovat läheiseltä louhokselta, ja räpsitty loppukesästä.

Haluaisin kirjoittaa pitkästä aikaa myös hieman syvällisempiä postauksia, mutta en ole vielä keksinyt erityisempiä aiheita. Tällä hetkellä tarkoitus onkin ollut päästä lähinnä taas vauhtiin, sillä blogaaminen pitkän tauon jälkeen tuntuu vieraalta ja hankalalta. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaa onneksi siltä, ettei pitkää taukoa tulossa lähiaikoina, sillä mielenkiintoa löytyy kaikesta huolimatta, ja blogin ylläpitäminen tuntuu kehittävän myös opiskeluintoa, mitä kuvaamiseen ja kuvanmuokkaukseen tulee. Hyvä niin. 

Tän täytyy mennä näin

Aina välillä menee lujaa. Onnistuin hajottamaan itselleni lähes rakkaan Samsung Galaxy S4'seni. Löin sen auton oven väliin - sekin on nähtävästi mahdollista. Mitä lie tässä nyt tekisi.
Tuntuu, että hajotan tai hukkaan nykyään kaiken.

Parin viikon takainen loma jäi varmaan jotenkin päälle. Viime viikolla oli kolmena päivänä koulua, enkä meinannut päästä ylös ainoanakaan aamuna. Tänään ehdin jopa syödä aamulla, jes! Omalla tavallaan tahtoisin olla aamuihminen, mutta illat ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän mun aikaa. Paras inspiraatiokin tulee aina vasta yöllä. Saa nähdä, mitä tästä siis tulee, sillä nyt alkoi myös NaNoWriMo (National Novel Writing Month). Tiedän, etten yllä tavoitteeseen 50 000 sanaa, mutta tämä kuukausi on kuitenkin aina ollut itselleni hyvää aikaa prepata kirjoittamista. Se olisi tarkoitukseni myös tällä kertaa.

Ylhäällä Bokeh -kuvauksen harjoittelua, alla HDR. 

Nämä kelit, rahattomuus ja pienemmätkin vastoinkäymiset ovat tuntuneet vaikuttavan mielialaan, tai ainakin hermoihin. Suurimman osan ajasta menee ihan hyvin, mutta välillä tulee turhautumista, suuremmissakin määrin. Onneksi rahaongelmat helpottavat taas hetkeksi (saa tosin nähdä paljonko puhelimeen hukkuu rahaa), mutta kelit eivät tästä suuremmin varmaan hetkeen vielä parane. Välillä on niin valtavan liukasta, toisinaan taas sataa kuin saavista kaatamalla. Hetken paistaa aurinko, mutta aina on viileää. Se on tämä Suomi ja tuleva talvi. :)

Toivottavasti te ette ole lyöneet puhelintanne oven väliin, heittäneet sitä jokeen tai tiputtaneet maahan. Toivottavasti teillä päin on parempi keli, tai edes osaatte suhtautua siihen toisella tavalla. Toivottavasti onnistutte NaNossa, mikäli siihen osastutte. You go girl/boy, niin kliseistä kuin se onkin. 

Pitäisi muistaa uskaltaa, pitäisi muistaa yrittää

Siitä huolimatta, että sain viime viikolla uuden tietokoneen (jes!!!1!), tunnun kirjoittavan kuitenkin aina koulun koneella. Aamulla saimme kuvaustehtävän "aikainen lintu", mutta harmiksemme/suureksi huviksemme saimme aika mielenkiintoisen näköisiä kuvia. Auringon tuli valaista vain kasvot, mutta tämä osoittautui ongelmaksi, sillä silmien auki pitäminen auringonpaisteessa on hieman hankalaa. Tämä johtaa ilmeisiin, jotka viestii lähinnä tuskaa ja epätoivoa.

Mikäli joskus tarvitsen valokuvaukseen jonkinlaisen portfolion, se lienee täynnä kuvia Piipusta. Lähiaikoina en ole juuri muita kuvannut, vaikka vissiin pitäisi. Oppisihan siinä tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa työn merkeissäkin, koska jos joskus musta valokuvaaja tulisikin, pitäähän mun osata asiakkaiden kanssa toimia.

Arki on nykyisin ollut yhtä Simsin pelaamista. Kun viimein on kone, joka sitä todella pyörittää, en voinut vastustaa kiusausta. Aloitin myös erään luokkalaiseni kanssa haasteen siitä, kumpi saa tapettua enemmän simejä, mutta olen pahasti jäljessä johtuen halustani pelata vain normaalisti. Plus kolmosessa tappaminen on jopa tylsää, eikä sadistisuuteni oikein tyydyty.
Pelaamisen lisäksi olen pyörinyt Raamiksen kanssa - kuten aina. Viime viikolla innostuimme jokainen jopa kutomisesta, alkoi tuntua jo ihan marttapiiriltä tämä meidän meininki. Oma huivini ei ole kyllä sen koommin edistynyt kovin montaa senttiä.

Kenties johtuen pelaamisesta (tai siitä kuinka Jarkko valvotti minua nauramalla Sinkkublogille) oon herännyt helvetisti liian myöhään kahtena viimeisenä aamuna. Eilen onnistuin nousemaan kymmentä vaille kahdeksan. Sillon mun pitäisi olla jo kovastikin ajamassa kylälle. Tänään heräsin jopa kymmenen minuuttia aiemmin, mutta onnistuimme kaikesta huolimatta olemaan vähintään yhtä myöhässä kuin eilenkin. Aamuheräämiset eivät kyllä koskaan ole olleet se mun juttuni, enkä tule koskaan ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka heräävät ensimmäiseen herätykseen ja nousevat saman tien ylös. Jo vuosikausia olen miettinyt, että asialle pitää tehdä jotain, mutta olenko onnistunut...? No vittu en. :D

En ilosta itke, en surusta itke

Olisi viimein kai aika ryhtyä taas aktiiviseksi täällä. Iloisena uutisena voin nyt ilmoittaa, että opiskelen media-alaa, aivan kuten tahdoinkin. Isona minusta tulee siis työtön, toisin sanoen media-assistentti. Tämä blogi voisikin olla nyt oiva tapa julkaista muutamia tuotoksiani.

Me ollaan myös Raamiksen kanssa suunniteltu yhteisen blogin aloittamista, mutta se jää nyt nähtäväksi. Mikäli idea toteutuu, epäilen blogista tulevan monin tavoin huvittava, mutta ollaan mekin aikamoisia perseilijöitä. Kuitenkin, raamistoveri Piipu innostui aloittamaan myös oman blogin osoitteessa piinapiipanpolku.blogspot.fi 

Tänään kuvailimme aamulla aiheella Syksyn sävel, jonka vuoksi nappasin Juicen samannimisestä kappaleesta tekstiin myös otsikon. Valokuvaus on alkanut kiinnostaa ehkä jopa entistä enemmän, ja siitä oppii jatkuvasti jotain uutta. Siitä huolimatta luulen erikoistuvani tapahtumatekniikkaan, sillä se on ollut haaveeni hyvin pitkään. 

Mitään valtavan mullistavaa ei ole sitten viime kerran tapahtunut. Asun edelleen kotona, sillä kouluni on viereisessä kaupungissa. Lukioporukkani asuu nykyään pitkin Suomea, mikä on kyllä vähintäänkin harmillista, mutta minkäs sille voi. Hyvä kuitenkin, että jokainen on löytänyt jotain uutta. 

En viitsi jäädä jaarittelemaan tämän enempää, mutta toivottavasti kohtaamme nyt pikaisemmin uudestaan. 

On kulunut hetki.

Viimeisin päivitykseni on joulukuulta. On siis mielestäni aika viimein päivittää jotain uutta, etenkin koska lähiaikoina olen useampaan otteeseen kirjautunut sisään Bloggeriin ja harkinnut postaavani jotain.

Lähemmäs puolessa vuodessa ehtii sattua ja tapahtua. Tässä välissä on ehtinyt olla kaikki lähtien maagisesta 18-vuotissynttäreistä penkkareihin, kirjoituksiin, loman alkamiseen ja ylppäreihin saakka. Ajokorttikin on tullut matkan varrella hankittua, kuten myös uusi ja ihmeellinen kaveriporukkani, Raamattupiiri. Jäsenet ovat tosin vanhoja tuttujani, Piipu ja Jarkko. Haluaisin tässä välin huomauttaa, ettei me siis olla mikään virallinen raamis, koska meidän harrastuksiin kuuluu lähennä mun huoneen lattialla koomaaminen, pilistely ja extempore ääliöideoiden toteutus. Me ei siis todellakaan täytetä millään tavoin oikean raamattupiirin kriteereitä. :)

Mitä tähän kahdeksantoista vuoden ikään tulee, se ei ollutkaan niin ihmeellistä. Toki on kiva, että voi tosiaan ajaa itse autolla ja ostaa juomansa, mutta ei se muuta ketään ihmisenä tai tee kenestäkään siistimpää. Toinen "mullistava" asia elämässäni on nyt tosissaan ollut tää lukion loppuminen, jota en oo vieläkään oikein sisäistänyt. Lukiovuodet on ollut ehdottomasti parhaita kouluvuosiani koskaan, ja oon kiitollinen kaikille kavereilleni siitä. En olisi kasvanut täksi ihmiseksi, jos mulla ei ois ollut tätä porukkaa mun ympärilläni. Lukion läpikäynti vaati toki tuskanhikeä ja kyyneleitä, mutta se antoi myös todella paljon. Sinällään palaisin mielelläni vielä takaisin.

Tällä hetkellä elän tekemättä mitään, ainakin jos mun vanhemmiltani kysyttäisi. En käy töissä tai tosissaan siis opiskelekaan, vaan istuskelen kotona tai huitelen pitkin kyliä kavereideni kanssa. Mun mielestä se on tässä vaiheessa jo onneksi aika sallittuakin, sillä kahdentoista kouluvuoden jälkeen on ihan hyvä rentoutua oikein kunnolla. Kunhan vain osaisi sitten palata syksyllä arkeenkin, mikäli tarve sen vaatii. Hain opiskelemaan media-alalle, ja sinne pääsy olisi aika siistiä.