Does it really matter if we go insane, my darling?

Viime aikoina oon jaksanut jopa muokata kuvia. Otin kameran vastikään mukaan lenkille, sillä kestohanget oli ehkä parasta jälleen koko talvessa. Oon testaillut jonkin verran eri tyylejä, ja ajattelin postailla niitä muutamassa eri postauksessa, jottei tämä yksi postaus venyisi järjettömän pitkäksi. 

Sain viime viikolla töitä. Käsittämätön onnenpotku sinällään, sillä se helpottaa elämää huomattavasti. Rahatilannetta ainakin. On jokseenkin vaikea olla opiskelija pelkkien tukien varassa. Tänään olisi vuorossa ensimmäinen työpäivä, joka kestää huimat pari tuntia. Toivon nyt vain, että opin kaiken mahdollisimman nopeasti, sillä perjantaina pitäisi kyetä jo itsenäiseen työhön ilman opastusta. // EDIT: Ensimmäinen päivä takana. Ehkä traumatisoiduin hieman siitä muistettavien asioiden määrästä, mutta pidetään peukut pystyssä että opin olemaan nopea ja muistamaan kaiken.

Mitä nyt yleisesti elämään tulee, on se ollut entistä terveellisempää. Sunnuntain tosin makasin vain valtaosan päivästä kotona, sillä en jaksanut tehdä mitään. Huoneen siivouskin tuntui pakkopullalta, vaikka sen itse aloitin. Istuin porakone ja ruuvilaatikko sylissäni varmaan vartin ja tuijotin lattiaa, kun ei vain inspannut. Johtunee tuosta surullisen kuuluisasta takatalvesta, joka ei ole juuri piristänyt. Kyllä se tästä kuitenkin varmasti taas. Pari ankeampaa päivää kun ei loppupeleissä merkkaa mitään.

Selitän nyt enemmänkin näistä kuvista. Lähdimme tosiaan Piipun ja Jarkon kanssa tallaamaan vain tuonne kestohankille noin viikko sitten, ja kuvailin jatkuvasti kaikenlaista. Muokkauksessa oli tarkoituskin vetäistä vähän eri värejä eri kuviin, sillä tahtoisin oppia vähän eri näköisiä tekniikoita. Meillä kun ei varsinaisesti koulussa sellaisia opeteta, vaan kuvan lopputuloksesta on päätetty itse. Muokkaan kuvani Lightroomilla, mutta pitäisi ostaa itsellekin melkein Adobe -paketti, sillä siihen sisältyisi Photoshop, Illustrator ja kaikkea muuta kivaa. Se ei kuitenkaan ole tällä hetkellä mikään ykkösprioriteetti, vaikka sen saisikin huimalla opiskelija-alennuksella. Voin joskus myös julkaista kuvia tyylillä ennen-jälkeen, jotta näette millainen on ollut lähtökohta.

// Olen nyt kirjoittanut tätä postausta kolmena eri ajankohtana. Tänään on tiistaiaamu, ja tämä väsymys tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä. Ehkä sitä tämän pitkän koulupäivän jälkeen voisi vaikka nukahtaa hetkeksi ennen töitä. Kyllä se tästä, kunhan vain tottuisi aluksi vähän raskaampaan arkeen. Palaan nyt Illustratorin ja vaalipostereiden pariin, mutta yritän kirjoittaa uudestaan jo tällä viikolla, sillä tahdon todella julkaista vähän muitakin kuvia tuolta samaiselta reissulta.

PS. Tuttuun tapaan tahdon taas suositella teille kappaletta, tällä kertaa kyseessä suomalaisyhtye 22-Pistepirkon Birdy. Olen todella innostunut tämmöisestä tunnelmallisesta, letkeämmästä musiikista taas vaihteeksi. Sillä on jokin tosi spesiaali paikka mun sydämessäni.

Why so serious(ly sick)?

Uskomatonta kyllä - en ole kuollut. Se joulukuun jälkeinen loputon sairastelu ei vienyt minua mennessään, vaikka väliltä siltä tuntuikin. Nyt olenkin ollut jo pitkään terve, ja kaikenlaista on ehtinyt sattua ja tapahtua. Vuosi on ollut tähän mennessä päällisin puolin ihan hyvä, ja etenkin saatuani uutta puhtia terveellisempiin elämäntapoihin ja liikuntaan, on tuntunut kaikki paljon mukavammalta. Tänään hain myös töitä, joten on aikaansaanut olo, vaikkei töihin pääsisikään.

Koulussa me ollaan väännetty ikuisuus postereita. Tai ainakin mulla niihin meni pieni ikuisuus. Piti opetella kaikkea erilaista ja uutta, ja esimerkiksi tuon Jokeri -kuvan toteutumisesta saan kiittää Googlea ja Photoshop tutoriaaleja. Hyvä kuitenkin, että aina oppii jotain uutta ja erilaista, ettei jämähdä samoihin totuttuihin tapoihin ja olla sormi suussa uuden asian äärellä.

Kevään alku on tuntunut muuten aivan mahtavalta. Auringonpaiste pelastaa mun päiväni, eikä enää tule vain nyhjättyä sisällä. Musiikkimakukin on jälleen muuttunut rennompaan päin, enkä malta odottaa kesälomaa - olin sitten töissä tai en.

Hyvää kevättä itse kullekin!

Trying my best not to forget

Väsyttää. Tai vähintäänkin tympii. Joka päivä. Mutta illalla ei sitte koskaan väsytäkään ja sama toistuu. Koulussa sentään kutominrn on pitänyt hereillä, jonka vuoksi kaksi huivia onkin nyt valmiina ja kolmaskin valmistumassa kovaa vauhtia. Pian mulla onkin kunnon huiviarsenaali, ehkä tungen niitä ihmisille jouluna pakettiin. Ai niin, kyse ei ole siis masennuksesta tai stressistä, sen tiedän. Tämä menee lienee kohtuu pian ohi.

Musiikin suhteen fiilikseni ovat olleet pitkästä aikaa "omassa musiikissa", vielä kaiken lisäksi siinä vanhemmassa kastissa. Kyse on siis bändeistä, joita olen kuunnellut joko yläasteella, kenties jo ennen sitä. Placebo, The Killers, Muse, 30 Seconds to Mars... Nostalgiamusiikki on aina sitä parasta. Se herättää aivan erilaisia fiiliksiä, ja laulujen mukana hoilailu onnistuu vielä vuosienkin jälkeen.

Kotona uudet asukkini puput pieksevä toisiaan vähintäänkin ahkerasti. Oon käsittänyt, että kyse on kuitenkin valtataistelusta, eikä mistään normaalista poikkeavasta. Nimetön pupu on niin ujo, että säälittää, ja oonkin ollut erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon kanit ääntelevät verrattuna moniin muihin eläimiin. Ujo pupu siis on muun muassa surkeana vikissyt, mutta rauhoittunut silittäessä. Pitää vain toivoa, että tää toisiaan kohtaan agressiivinen käyttäytyminen loppuu mahdollisimman pian, sillä se ärsyttää itseänikin - etenkin öisin. Pyyhe häkin päällä ja oma kännykkädatisteluni pimeydessä saa ne kuitenkin rauhoittumaan hieman. Kai tästä jotain vielä tulee.

Koulussa koin kyllä tänään lähinnä epäonnistumisen fiiliksiä, koska urheilukuvaus. :)) Saa nähdä, saanko ainuttakaan onnistumaan, sillä tarkennus kusee aina. Poikkesinkin hieman siis aiheesta ja kuvailin vain huvikseni. Erityisen mieltynyt olen mustavalkokuviin, niissä on jotain sielukkuutta, jonka värit vievät usein kokonaan. Valokuvaus on onneksi alkanutkin nyt jälleen tuntumaan omalta harrastukselta.

Reunalla kaunis on maailma

Vuosikausia olen halunnut pupun. Ihan lapsesta asti, jos totta puhutaan. Eräässä vaiheessa toive toteutui, mutta onni loppui lyhyeen, sillä Helmin tie tuli päätökseen julmalla tavalla. Kun taas on haaveiltu kanista ainakin se viisi vuotta, oli ehkä jo aikakin hankkia uusi pupu. Tällä kertaa saammekin puhua monikosta puput. Toinen sisaruksista on saanut nimen Harmi, ja tämä otus esiintyykin postauksen kuvissa. Vielä nimetön sisko on ulkonäöltään lähes identtinen, mutta sen turkki on kuitenkin Harmin turkkiin verrattuna pörröisempi ja pehmeämpi. Tämä tulee varmasti helpottamaan tunnistamisen suhteen. Tällä hetkellä pupujen erottaminen toisistaan on ollut kuitenkin erittäin helppoa, sillä tämä nimetön pupu on viettänyt kaiken aikansa piilossa minulta. Aina mennessäni häkinkin luo neito juoksee vauhdilla koppiin. :D Hyvin osaavat kuitenkin olla sylissä, ja eiköhän nuo muutenkin totu minuun sekä kaikkeen muuhunkin tässä (lähi?)tulevaisuudessa. Tänään eivät raukat vielä uskaltaneet edes tulla häkistä ulos, vaikka pidin luukkua auki useamman tunnin. Kyllä se tästä!

Pahoittelen purua kanin silmäkulmassa. Ei näytä kovin siistiltä, mutta mulla oli vaikeuksia saada minkäänlaisia kuvia koko otuksesta.

Tämä päivä on tuntunut monella tapaa turhalta. Kun toisaalta sitten ajattelee, sain viimein aloitettua pienen kirjoitusprojektin, joka on suuri edistysaskel - ainakin itselleni. Myös valokuvien muokkausta tuli harjoiteltua, mikä on ehkä ihan hyvä näin vapaa-ajallakin. Alla näette ne varsinaiset tekeleet, sillä pupukuvista yritin vain saada vähän ihmismäisempiä.

Tuntuu, että viime päivinä on tullut pohdittua paljon elämän eri mysteereitä. Aina toisinaan liian syvällisten asioiden pohtiminen ei kuitenkaan ole kovin hauskaa. Muutenkin päivät ovat olleet täyttä perseilyä ja epäonnistumista toisensa jälkeen. Onneksi kuitenkin viime aikoina iltoja ovat piristäneet muun muassa Piipun kanssa vietetyt leffaillat kutomisen kera. Tähän mennessä olemme ehtineet katsoa Hohdon, Maissilapset, A Fantastic Fear of Everythingin ja aloittaa Junon. Kingin tarinoihin perustuvat elokuvat ovat muodostuneet jonkinlaiseksi harrastukseksi. Muun muassa juuri nämä kaksi mainittua - Hohto ja Maissilapset - sopivat mielestäni myös ihmisille, jotka eivät varsinaisesti välitä kauhusta, En itse ole todellakaan mikään kauhun ystävä, mutta vanhempia leffoja oikeastaan jopa tykkään katsoa, sillä ne saattavat naurattaakin, eivätkä ole yleensä kovin pelottavia. Nykykauhua en katso vieläkään.
A Fantastic Fear of Everythingin päädyin jokin aika katsomaan, koska sen pääosaan on valittu itselleni mm. Hot Fuzzista ja Shaun of the Deadista tuttu Simon Pegg. Suosittelen kyllä ehdottomasti penkomaan leffan esimerkiksi Netflixistä, jos hieman erilainen komedia kiinnostaa.
Juno taas on mun hyvän mielen elokuvani. Sen näyttelijäkaarti on todella hyvä (esimerkiksi Michael Cera lukeutuu kyllä suosikkeihini), ja pidän elokuvan hengestä aivan valtavasti. Katson tän leffan yleensä jos mulla on ollut huono päivä, tai ollessani sairaana.
Ei ollut varsinaisesti tarkoitus mainostaa elokuvia, mutta tässä nyt huomaamattani kävi niin. :)

 Nämä kuvat ovat läheiseltä louhokselta, ja räpsitty loppukesästä.

Haluaisin kirjoittaa pitkästä aikaa myös hieman syvällisempiä postauksia, mutta en ole vielä keksinyt erityisempiä aiheita. Tällä hetkellä tarkoitus onkin ollut päästä lähinnä taas vauhtiin, sillä blogaaminen pitkän tauon jälkeen tuntuu vieraalta ja hankalalta. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaa onneksi siltä, ettei pitkää taukoa tulossa lähiaikoina, sillä mielenkiintoa löytyy kaikesta huolimatta, ja blogin ylläpitäminen tuntuu kehittävän myös opiskeluintoa, mitä kuvaamiseen ja kuvanmuokkaukseen tulee. Hyvä niin.