Tässä kuvassa on mun isopappa Vilho, joka nukkui pois eilen, 8.3. 87-vuotiaana. Tuli fiilis, että tahdon kirjoittaa asiasta jotain. Mullahan on ollut aivan mieletön etu saada tavata ja tuntea isopappani, sillä monet eivät ole ehtineet nähdä edes kaikkia isovanhempiaan. Vaikken viimeisinä vuosina pappaa usein nähnyt, jäi mulla päällimmäsenä mieleen miten hän kertoi erilaisia tarinoita vuosien varrelta. Harmittaa todella paljon, etten muista niistä juuri mitään, sillä ne tarinat oli mielenkiintoisia.
Lapsena kävimme isän kotona usein, ja koska isä asui isovanhemmillaan, näin Ville-pappaa silloin enemmän. Papalla oli mahtava korukivikokoelma, ainakin lapsen silmin kun sain niitä hiottuja kiviä penkoa eri rasioista. Hän oli kätevä käsistään, ja väkersi silloin myös esimerkiksi puukkoja. Harmikseni en muista, onko ensimmäinen puukkoni Ville-papan vai isän enon käsialaa
Lapin reissuilta pappa toi mulle joskus esimerkiksi korvakorut, joita käytän tälläkin hetkellä. Parina kesänä olimme myös samaan aikaan Lapissa, ja muistan niiltä retkiltä elävästi joitain hetkiä. Ne oli viimeisiä vuosia, jolloin hänkin siellä kävi, ja oon todella iloinen että oon ollut siellä silloin perheeni kanssa. Näiden reissujen vuoksi tahdoin palavasti takaisin kymmenen vuoden ajan.
Hieman vanhempana, ala-asteikäisenä tosin silloinkin, muistan itkeneeni autossa Reisjärveltä tullessa sitä, ettei pappa eläisi enää kauaa. Hän oli silloin huonommassa kunnossa, mutta selvisi kuitenkin.
Muutama vuosi sitten Ville-pappa muutti kotoaan vanhuksille tarkoitettuun rivariin, sillä näin apu sekä palvelut olivat lähellä.
Seitsemäntoistavuotiaana sain papalta hurjan lahjan: autoni. Hän ei itse enää uusinut ajokorttiaan, ja tahtoi antaa autonsa minulle. Vaikkei mun Nissani olekaan ehkä aina niin päheä, ja se huutaa käynnistettäessä, en tahtoisi koskaan luopua siitä; se on mun ensiautoni, ja ennen kaikkea oon saanut sen isopapaltani. Ilman pappaa mulla tuskin kummoista autoa olisi, sillä meillä ei siihen todellakaan olisi ollut vara.
Viimeiset kuukaudet mietin, että tahdon todella käydä katsomassa pappaa, sillä en muista milloin viimeksi ollaan nähty. Pitäisi jättää jahkailu useammin sikseen, sillä en koskaan päässyt pappaa enää näkemään. Vuosia olisin tahtonut myös kysellä esimerkiksi papan lapsuudesta, mutten koskaan kehdannut. Mietin usein myös, millaista on ollut elää sota-aikana Suomessa, sillä pappani oli liian nuori sotimaan. Empä tätäkään saanut selvitettyä. Niimpä tahdonkin sanoa: kysykää rohkeasti ja kuunnelkaa, kun vanhempanne, isovanhempanne tai isoisovanhempanne kertovat teille elämästään. Niistä asioista tahtoisi tietää vielä joskus, eikä aika riitä loputtomiin.
Vaikka olen skeptinen taivaan olemassaolosta, jos elämän jälkeen kuitenkin on jotain, toivon sen olevan parempi paikka. Jokainen kuolee jonain päivänä, mutta harmittaa menettää hieno, viisas ihminen. Tänään itkin toisen kerran isopappani vuoksi.
🌹 15.4.1928 - 8.3.2016 🌹
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti