There's a million ways it could go

Kyllä oli viikonloppu. Perjantaina oli hauskaa tiettyyn pisteeseen asti, kunnes aivan ilman varoitusta päädyin halailemaan vessanpyttyä muutamaksi tunniksi. Lauantai tuntui sunnuntailta, mutta maratoonasin sentään 80-luvun brittiläistä komediasarjaa The Young Ones. Nyt kaikki jaksot ovat paria vaille katsottuna. Sunnuntaina koin bensavalon tuomaa suurta tuskaa, hajotin auton roikan sekä ajastinkellon ja tuskastuin maailmaan. Voisi melkein sanoa, että onneksi on maanantai. Siitä huolimatta, että rahatilanne on mikä on, ja koulussa pitäisi pystyä kulkemaan. Eiköhän asiat silti järjesty. Opinto-/matkatukipäivää odotellessa...

Tällä hetkellä koulunkäyntiin on lukeutunut paljon koodausta, joka on kyllä palkitsevaa, mutta vähän liiankin tarkkaa hommaa. Yllä on kaunis kotisivusuunnitelmani, jonka tekemiseen kulutin hyvin paljon aikaa (not) ja josta olen erittäin ylpeä (not). En kuitenkaan halua sivuista kovin monimutkaisia, sillä tykkään itse simppelistä lookista. Oli siis aika selvää, millaiset sivut suunnittelen. Tällä hetkellä omani ovat vielä kaikkea muuta kuin tuollaiset, sillä olemme vielä aika alkupisteessä siitä huolimatta, että tunteja on ollut jo useita. Linkin saatte, kunhan on sen aika. Opettaja tässä juuri totesikin minulle, että ensi vuonna sitten voidaan haudata Blogger. :D

Tuo yllä nähtävä saatananpalvojalook on erään vapaapäivän tylsyydenpurkua. Syy, miksi kaikki kuvat ovat kännykkälaatua on se, ettei oikeaan kameraan ole tullut muutamaan päivään tartuttua. Toivottavasti pikaisesti pääsen kuitenkin taas senkin pariin, pitäisi vain löytää ensin laturin johto. Oon kuitenkin muokkaillut kuvia aika ahkerasti, mutta ne löytyvätkin kotia. Lopputuloksia on toki mahdollista nähdä täällä blogissa myöhemmin.

Don't leave me here to pass through time without a map or road sign

Jakso tuntuu jotenkin aiempaa raskaammalta, jo nyt. Johtunee siitä, että kaikki tunnit menevät kameroiden ja tietokoneen parissa. Pari päivää taaksepäin koin uskomattoman loppuhuipennuksen pienelle (mutta jatkuvalle) väsymykselleni. Tuntui täydeltä burnoutilla, lähes itkin siivotessani kaninhäkkiä. Väsytti vain niin paljon, silmiä kirvelsi ja laahustin haukotellen paikasta toiseen. Oli vain pakko päästä nukkumaan. Olenkin alkanut pohtia, etten taida kyetä normaaliin klo 8-16 työhön, sillä en varmasti tule koskaan olemaankaan aamuihminen. Onneksi media-alaan kuuluvat ammatit eivät välttämättä ole sellaisia, tosin on paljon kyse siitä, työskenteleekö graafisella vai tapahtumien parissa.

Aloitimme Jarkon kanssa himobodauksen - toisin sanoen olemme käyneet huimat kaksi kertaa salilla. Tarkoituksena tästä olisi kuitenkin tulla tapa, ja tällä kertaa tunnun itsekin olevani enemmän tosissaan kuin koskaan aiemmin. Siltä myös tuntuu, mikäli lihaksilta kysytään. Lupaan infota siitä, epäonnistummeko täydellisesti. Viikonloput ovat ns. vapaa-aikaa, joten tuleva viikonloppu hieman jännittää.

Tänä aamuna aloin miettiä syvällisiä. Sitä, kuinka tunnen oloni ja itseni paljon tyhmemmäksi kuin ennen. Kuin olisin vajonnut ÄO-taulukolla vähintään sen kymmenen lukua alaspäin. Enkä halua sitä. En ehkä koskaan ole ollut mikään valtavan intellektuelli ihminen, mutta ihan yleisfiksu. Kuitenkin tuntuu, etteivät ihmiset saa sitä kuvaa minusta - ainakaan enää. Tahtoisin alkaa jälleen lukemaan yhtä paljon kuin ennenkin (tai edes saada edes yhden kirjan luettua tänä vuonna) ja elää vähän enemmän sitä nörttielämää, jota elin ennen. Nykyisin päivät menevät hukkaan eikä tule tehtyä mitään. Ainakaan mitään kehittävää. Tästä opiskelusta olen kuitenkin onnellinen, sillä pitkästä aikaa oppii kunnolla jotain uutta ja omalle kohdalleni myös hyvin hyödyllistä. Ai niin, mitä kirjoihin tulee olisi kiva, jos en taas lukisi vain Harry Pottereita. Voisi vähän laajentaa maailmankuvaa.

PS. Haluan jakaa teillekin tämänhetkisen suosikkibiisini, Placebon Kings of Medicine. Vaikka en ehkä kokisikaan suurta henkilökohtaista valaistumista lyriikoiden suhteen, pidän biisistä paljon ja tykkään muun muassa äänen "nostoista", mikäli tämä nyt käy jotenkin järkeen.

Trying my best not to forget

Väsyttää. Tai vähintäänkin tympii. Joka päivä. Mutta illalla ei sitte koskaan väsytäkään ja sama toistuu. Koulussa sentään kutominrn on pitänyt hereillä, jonka vuoksi kaksi huivia onkin nyt valmiina ja kolmaskin valmistumassa kovaa vauhtia. Pian mulla onkin kunnon huiviarsenaali, ehkä tungen niitä ihmisille jouluna pakettiin. Ai niin, kyse ei ole siis masennuksesta tai stressistä, sen tiedän. Tämä menee lienee kohtuu pian ohi.

Musiikin suhteen fiilikseni ovat olleet pitkästä aikaa "omassa musiikissa", vielä kaiken lisäksi siinä vanhemmassa kastissa. Kyse on siis bändeistä, joita olen kuunnellut joko yläasteella, kenties jo ennen sitä. Placebo, The Killers, Muse, 30 Seconds to Mars... Nostalgiamusiikki on aina sitä parasta. Se herättää aivan erilaisia fiiliksiä, ja laulujen mukana hoilailu onnistuu vielä vuosienkin jälkeen.

Kotona uudet asukkini puput pieksevä toisiaan vähintäänkin ahkerasti. Oon käsittänyt, että kyse on kuitenkin valtataistelusta, eikä mistään normaalista poikkeavasta. Nimetön pupu on niin ujo, että säälittää, ja oonkin ollut erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon kanit ääntelevät verrattuna moniin muihin eläimiin. Ujo pupu siis on muun muassa surkeana vikissyt, mutta rauhoittunut silittäessä. Pitää vain toivoa, että tää toisiaan kohtaan agressiivinen käyttäytyminen loppuu mahdollisimman pian, sillä se ärsyttää itseänikin - etenkin öisin. Pyyhe häkin päällä ja oma kännykkädatisteluni pimeydessä saa ne kuitenkin rauhoittumaan hieman. Kai tästä jotain vielä tulee.

Koulussa koin kyllä tänään lähinnä epäonnistumisen fiiliksiä, koska urheilukuvaus. :)) Saa nähdä, saanko ainuttakaan onnistumaan, sillä tarkennus kusee aina. Poikkesinkin hieman siis aiheesta ja kuvailin vain huvikseni. Erityisen mieltynyt olen mustavalkokuviin, niissä on jotain sielukkuutta, jonka värit vievät usein kokonaan. Valokuvaus on onneksi alkanutkin nyt jälleen tuntumaan omalta harrastukselta.

Reunalla kaunis on maailma

Vuosikausia olen halunnut pupun. Ihan lapsesta asti, jos totta puhutaan. Eräässä vaiheessa toive toteutui, mutta onni loppui lyhyeen, sillä Helmin tie tuli päätökseen julmalla tavalla. Kun taas on haaveiltu kanista ainakin se viisi vuotta, oli ehkä jo aikakin hankkia uusi pupu. Tällä kertaa saammekin puhua monikosta puput. Toinen sisaruksista on saanut nimen Harmi, ja tämä otus esiintyykin postauksen kuvissa. Vielä nimetön sisko on ulkonäöltään lähes identtinen, mutta sen turkki on kuitenkin Harmin turkkiin verrattuna pörröisempi ja pehmeämpi. Tämä tulee varmasti helpottamaan tunnistamisen suhteen. Tällä hetkellä pupujen erottaminen toisistaan on ollut kuitenkin erittäin helppoa, sillä tämä nimetön pupu on viettänyt kaiken aikansa piilossa minulta. Aina mennessäni häkinkin luo neito juoksee vauhdilla koppiin. :D Hyvin osaavat kuitenkin olla sylissä, ja eiköhän nuo muutenkin totu minuun sekä kaikkeen muuhunkin tässä (lähi?)tulevaisuudessa. Tänään eivät raukat vielä uskaltaneet edes tulla häkistä ulos, vaikka pidin luukkua auki useamman tunnin. Kyllä se tästä!

Pahoittelen purua kanin silmäkulmassa. Ei näytä kovin siistiltä, mutta mulla oli vaikeuksia saada minkäänlaisia kuvia koko otuksesta.

Tämä päivä on tuntunut monella tapaa turhalta. Kun toisaalta sitten ajattelee, sain viimein aloitettua pienen kirjoitusprojektin, joka on suuri edistysaskel - ainakin itselleni. Myös valokuvien muokkausta tuli harjoiteltua, mikä on ehkä ihan hyvä näin vapaa-ajallakin. Alla näette ne varsinaiset tekeleet, sillä pupukuvista yritin vain saada vähän ihmismäisempiä.

Tuntuu, että viime päivinä on tullut pohdittua paljon elämän eri mysteereitä. Aina toisinaan liian syvällisten asioiden pohtiminen ei kuitenkaan ole kovin hauskaa. Muutenkin päivät ovat olleet täyttä perseilyä ja epäonnistumista toisensa jälkeen. Onneksi kuitenkin viime aikoina iltoja ovat piristäneet muun muassa Piipun kanssa vietetyt leffaillat kutomisen kera. Tähän mennessä olemme ehtineet katsoa Hohdon, Maissilapset, A Fantastic Fear of Everythingin ja aloittaa Junon. Kingin tarinoihin perustuvat elokuvat ovat muodostuneet jonkinlaiseksi harrastukseksi. Muun muassa juuri nämä kaksi mainittua - Hohto ja Maissilapset - sopivat mielestäni myös ihmisille, jotka eivät varsinaisesti välitä kauhusta, En itse ole todellakaan mikään kauhun ystävä, mutta vanhempia leffoja oikeastaan jopa tykkään katsoa, sillä ne saattavat naurattaakin, eivätkä ole yleensä kovin pelottavia. Nykykauhua en katso vieläkään.
A Fantastic Fear of Everythingin päädyin jokin aika katsomaan, koska sen pääosaan on valittu itselleni mm. Hot Fuzzista ja Shaun of the Deadista tuttu Simon Pegg. Suosittelen kyllä ehdottomasti penkomaan leffan esimerkiksi Netflixistä, jos hieman erilainen komedia kiinnostaa.
Juno taas on mun hyvän mielen elokuvani. Sen näyttelijäkaarti on todella hyvä (esimerkiksi Michael Cera lukeutuu kyllä suosikkeihini), ja pidän elokuvan hengestä aivan valtavasti. Katson tän leffan yleensä jos mulla on ollut huono päivä, tai ollessani sairaana.
Ei ollut varsinaisesti tarkoitus mainostaa elokuvia, mutta tässä nyt huomaamattani kävi niin. :)

 Nämä kuvat ovat läheiseltä louhokselta, ja räpsitty loppukesästä.

Haluaisin kirjoittaa pitkästä aikaa myös hieman syvällisempiä postauksia, mutta en ole vielä keksinyt erityisempiä aiheita. Tällä hetkellä tarkoitus onkin ollut päästä lähinnä taas vauhtiin, sillä blogaaminen pitkän tauon jälkeen tuntuu vieraalta ja hankalalta. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaa onneksi siltä, ettei pitkää taukoa tulossa lähiaikoina, sillä mielenkiintoa löytyy kaikesta huolimatta, ja blogin ylläpitäminen tuntuu kehittävän myös opiskeluintoa, mitä kuvaamiseen ja kuvanmuokkaukseen tulee. Hyvä niin. 

Tän täytyy mennä näin

Aina välillä menee lujaa. Onnistuin hajottamaan itselleni lähes rakkaan Samsung Galaxy S4'seni. Löin sen auton oven väliin - sekin on nähtävästi mahdollista. Mitä lie tässä nyt tekisi.
Tuntuu, että hajotan tai hukkaan nykyään kaiken.

Parin viikon takainen loma jäi varmaan jotenkin päälle. Viime viikolla oli kolmena päivänä koulua, enkä meinannut päästä ylös ainoanakaan aamuna. Tänään ehdin jopa syödä aamulla, jes! Omalla tavallaan tahtoisin olla aamuihminen, mutta illat ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän mun aikaa. Paras inspiraatiokin tulee aina vasta yöllä. Saa nähdä, mitä tästä siis tulee, sillä nyt alkoi myös NaNoWriMo (National Novel Writing Month). Tiedän, etten yllä tavoitteeseen 50 000 sanaa, mutta tämä kuukausi on kuitenkin aina ollut itselleni hyvää aikaa prepata kirjoittamista. Se olisi tarkoitukseni myös tällä kertaa.

Ylhäällä Bokeh -kuvauksen harjoittelua, alla HDR. 

Nämä kelit, rahattomuus ja pienemmätkin vastoinkäymiset ovat tuntuneet vaikuttavan mielialaan, tai ainakin hermoihin. Suurimman osan ajasta menee ihan hyvin, mutta välillä tulee turhautumista, suuremmissakin määrin. Onneksi rahaongelmat helpottavat taas hetkeksi (saa tosin nähdä paljonko puhelimeen hukkuu rahaa), mutta kelit eivät tästä suuremmin varmaan hetkeen vielä parane. Välillä on niin valtavan liukasta, toisinaan taas sataa kuin saavista kaatamalla. Hetken paistaa aurinko, mutta aina on viileää. Se on tämä Suomi ja tuleva talvi. :)

Toivottavasti te ette ole lyöneet puhelintanne oven väliin, heittäneet sitä jokeen tai tiputtaneet maahan. Toivottavasti teillä päin on parempi keli, tai edes osaatte suhtautua siihen toisella tavalla. Toivottavasti onnistutte NaNossa, mikäli siihen osastutte. You go girl/boy, niin kliseistä kuin se onkin. 

Pitäisi muistaa uskaltaa, pitäisi muistaa yrittää

Siitä huolimatta, että sain viime viikolla uuden tietokoneen (jes!!!1!), tunnun kirjoittavan kuitenkin aina koulun koneella. Aamulla saimme kuvaustehtävän "aikainen lintu", mutta harmiksemme/suureksi huviksemme saimme aika mielenkiintoisen näköisiä kuvia. Auringon tuli valaista vain kasvot, mutta tämä osoittautui ongelmaksi, sillä silmien auki pitäminen auringonpaisteessa on hieman hankalaa. Tämä johtaa ilmeisiin, jotka viestii lähinnä tuskaa ja epätoivoa.

Mikäli joskus tarvitsen valokuvaukseen jonkinlaisen portfolion, se lienee täynnä kuvia Piipusta. Lähiaikoina en ole juuri muita kuvannut, vaikka vissiin pitäisi. Oppisihan siinä tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa työn merkeissäkin, koska jos joskus musta valokuvaaja tulisikin, pitäähän mun osata asiakkaiden kanssa toimia.

Arki on nykyisin ollut yhtä Simsin pelaamista. Kun viimein on kone, joka sitä todella pyörittää, en voinut vastustaa kiusausta. Aloitin myös erään luokkalaiseni kanssa haasteen siitä, kumpi saa tapettua enemmän simejä, mutta olen pahasti jäljessä johtuen halustani pelata vain normaalisti. Plus kolmosessa tappaminen on jopa tylsää, eikä sadistisuuteni oikein tyydyty.
Pelaamisen lisäksi olen pyörinyt Raamiksen kanssa - kuten aina. Viime viikolla innostuimme jokainen jopa kutomisesta, alkoi tuntua jo ihan marttapiiriltä tämä meidän meininki. Oma huivini ei ole kyllä sen koommin edistynyt kovin montaa senttiä.

Kenties johtuen pelaamisesta (tai siitä kuinka Jarkko valvotti minua nauramalla Sinkkublogille) oon herännyt helvetisti liian myöhään kahtena viimeisenä aamuna. Eilen onnistuin nousemaan kymmentä vaille kahdeksan. Sillon mun pitäisi olla jo kovastikin ajamassa kylälle. Tänään heräsin jopa kymmenen minuuttia aiemmin, mutta onnistuimme kaikesta huolimatta olemaan vähintään yhtä myöhässä kuin eilenkin. Aamuheräämiset eivät kyllä koskaan ole olleet se mun juttuni, enkä tule koskaan ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka heräävät ensimmäiseen herätykseen ja nousevat saman tien ylös. Jo vuosikausia olen miettinyt, että asialle pitää tehdä jotain, mutta olenko onnistunut...? No vittu en. :D

En ilosta itke, en surusta itke

Olisi viimein kai aika ryhtyä taas aktiiviseksi täällä. Iloisena uutisena voin nyt ilmoittaa, että opiskelen media-alaa, aivan kuten tahdoinkin. Isona minusta tulee siis työtön, toisin sanoen media-assistentti. Tämä blogi voisikin olla nyt oiva tapa julkaista muutamia tuotoksiani.

Me ollaan myös Raamiksen kanssa suunniteltu yhteisen blogin aloittamista, mutta se jää nyt nähtäväksi. Mikäli idea toteutuu, epäilen blogista tulevan monin tavoin huvittava, mutta ollaan mekin aikamoisia perseilijöitä. Kuitenkin, raamistoveri Piipu innostui aloittamaan myös oman blogin osoitteessa piinapiipanpolku.blogspot.fi 

Tänään kuvailimme aamulla aiheella Syksyn sävel, jonka vuoksi nappasin Juicen samannimisestä kappaleesta tekstiin myös otsikon. Valokuvaus on alkanut kiinnostaa ehkä jopa entistä enemmän, ja siitä oppii jatkuvasti jotain uutta. Siitä huolimatta luulen erikoistuvani tapahtumatekniikkaan, sillä se on ollut haaveeni hyvin pitkään. 

Mitään valtavan mullistavaa ei ole sitten viime kerran tapahtunut. Asun edelleen kotona, sillä kouluni on viereisessä kaupungissa. Lukioporukkani asuu nykyään pitkin Suomea, mikä on kyllä vähintäänkin harmillista, mutta minkäs sille voi. Hyvä kuitenkin, että jokainen on löytänyt jotain uutta. 

En viitsi jäädä jaarittelemaan tämän enempää, mutta toivottavasti kohtaamme nyt pikaisemmin uudestaan.